Klementiiniglögi

Blossa se jaksaa! Joka vuosi naapurimaamme veijarit laativat säntillisesti uuden mutkan niinkin puhkipoljettuun tiehen kuin jouluglögit. Ja onnistuvatpa usein vielä pikkuisen yllättämäänkin.

Tämänvuotinen Blossa on mukavan raikas, kepeän sitrusmainen ja aiemminkin Blossa-glögeissä nähtyyn tapaan kiireisen joulunodottajan ystävä: putelissa nimittäin ohjeistettiin jälleen, että perinteisen lämmitettynä nauttimisen ohella sitä on täydellisen sallittua ja suotavaa juoda ihan huoneenlämpöisenäkin. Erittäin sovelias tuote vaivattomuutta (yli)arvostavaan aikaamme siis.

Haimme Blossamme Ruotsin puolelta - ainakin meidän pohjoiset Alkomme täällä Oulussa kun tuntuvat esittävän joulujuomistojen suhteen melko niukkaa näytöstä. Geneeristä Blossaa sentään löytyy lähikaupan viinapuolelta, samoin kuin muutamanlaatuisia kotimaisia tai ainakin kotimaisten brändien alla kaupiteltuja pullotteita.

Tomaattinen kalapata

Marraskuu. Mikä siinä on, että tähän aikaan vuodesta tekisi vaan mieli nukkua koko ajan. Onneksi piristyskeinojakin on keksitty: villasukat, kynttilät, kupillinen kuumaa teetä ja ruoka, johon on käytetty runsaasti tomaattimurskaa.

Hyvää ruokaa ystäville -nimisestä keittokirjasta löytyi ohje tomaattiseen kalapataan, joka vaikutti sopivalta marraskaamoksen kaatajalta. Pari viikkoa kestäneen kokkaustauon jälkeen en saanut lopputuloksesta ihan suunnitelmieni mukaista (en saanut maustamiseen oikein tuntumaa, minkä lisäksi ohjeistettu annos oli ihan liian suuri), mutta hyvin tämä maistui niin minulle kuin muillekin maistelijoille.

Simpukat olivat tomaattikastikkeen seassa hieman hankalia, joten seuraavalla kerralla voisin laittaa sekaan pelkästään kalaa ja katkarapuja. Tai sitten voisin tehdä suosiolla maailman parasta kalakeittoa.

Helppo kalapata (8 hengelle)

5 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä hienoksi pilkottuna
2 sipulia pilkottuna
2 purjoa viipaloituna
3 sellerin vartta viipaloituna
fenkoli siistittynä ja viipaloituna
1 rkl vehnäjauhoa
laakerinlehti
timjamin oksa
reilu ripaus sahramia
3 tölkkiä tomaattimurskaa (á 400 g)
2 l kalalientä
1 kg merikrotin pyrstöä 8 osaan paloiteltuna (itse laitoin ihan vaan kuhaa)
500 g sinisimpukoita kuorineen harjattuna
8 kampasimpukkaa
8 kypsentämätöntä jättikatkarapua
nippu silopersiljaa silputtuna
merisuolaa ja vastarouhittua mustapippuria

Kuumenna öljy suuressa kasarissa ja lisää valkosipuli, sipuli, purjo, selleri ja fenkoli. Anna pehmetä melko matalalla lämmöllä 10 minuutin ajan. Ripottele jauhot vihannesten päälle ja sekoita. Lisää laakerinlehti, timjami, sahrami, tomaatit, kalaliemi sekä suola ja pippuri. Kiehauta ja anna kiehua hiljalleen 25 minuuttia (itse keittelin kauemmin). Lisää merikrotti, kampa- ja sinisimpukat sekä jättikatkaravut, laita kansi päälle ja keitä hiljalleen 6 minuutin ajan. Nosta liedeltä ja siirrä syrjään kansi päällä 4 minuutin ajaksi. Lisää persilja ja tarjoa lämpimän, rapeakuorisen leivän kera.

Kyseisestä keittokirjasta löytyy ideoita myös lämmittävään talvi-illalliseen, jonka voisin mieluusti toteuttaa vaikka kokonaisuudessaan. Alkuun tulisi paistettua fenkolia maustekastikkeessa (fenkoli pääsee harvoin pääosaan, mikä tekee ohjeesta poikkeuksellisen kiinnostavan), pääruuaksi lammasmuhennosta (lammas vaan on aina yhtä hyvää) ja jälkiruokana voisi tarjoilla vielä lämmintä suklaakakkua (aah). Jospa sittenkin keskittyisin talviunien sijasta talviruokailuun.

Apinanleipäpuun katveessa

Kenian-matka oli meidän kohdallamme siinä mielessä poikkeuksellinen, että ruoka ei ollut reissun aikana ollenkaan pääosassa. Ennen kaikkea mieleen jäivät hedelmät ja mahtavat hedelmämehut. Uskomatonta, miten hyvältä tuore papaija, ananas, mango ja banaani voivatkaan maistua.

Itse ihastuin banaaniin alkujaan jo 1970-luvun puolessavälissä (kyseessä oli ensimmäinen ruokarakkauteni), mutta nyt pääsin virallisesti banaanitaivaaseen. Hedelmistä tehdään Afrikassa myös viinejä, ja mekin innostuimme maistamaan paikallista papaijaviiniä (perinteisempien viinien osalta kenialaiset tuntuivat vannovan erityisesti eteläafrikkalaisten viinien nimiin). Olutmerkeistä puolestaan Tusker edusti paikallista lapin kultaa.

Vaikka reissu ei ollut kovinkaan ruokakeskeinen, onnistuimme siitä huolimatta päätymään pariin suosittuun ravintolaan: etenkin Nairobissa sijaitseva Carnivore on oikeinkin maineikas. Paikka on (kuten nimestäkin voi kenties päätellä) lihansyöjän taivas.


Ravintolan keskuksessa grillattiin ahkerasti erilaisia lihavartaita, joiden antimia sitten kiikutetaan asiakkaiden lautaselle niin pitkään kuin ruokahalua riittää. Suurin osa tarjotuista lihoista oli perinteistä kanaa, possua, nautaa ja lammasta, mutta pääsinpäs maistamaan myös krokotiilia ja strutsilihapullia. Valikoima on ollut aiemmin laajempikin, mutta tätä nykyä uhanalaisimpia lajeja ei saa enää asetella tarjolle.

Carnivoresta oli etukäteen kuullut niin paljon, ettei se onnistunut lunastamaan aivan kaikkia odotuksia. Etenkin eri lihalaatujen seuraksi tarjotuilta kastikkeilta olisin odottanut hiukkasen enemmän.


Mombasassa piipahdimme samaan ketjuun kuuluvassa mereneläväravintola Tamarindissa, jossa yritin kovasti tehdä tuttavuutta ostereiden kanssa. Tuttavuudestamme ei tullut vielä kovinkaan tiivis, mutta muualla Mombasassa onnistuin saamaan oikeinkin hyviä chilikatkarapuja (tulinen ruoka maistui kuumassa ja kosteassa ilmanalassa ällistyttävän hyvältä). Paikallista kalaakin maistoin pari kertaa: yksi suosituimmista oli Victorianjärvestä pyydetty tilapia.


Afrikkalainen ruoka tuo mieleen maissipuuron (eli ugalin) ja lihamuhennokset. Ja tietenkin kurpitsan - etenkin, jos on Mma Ramotswensa lukenut:

Mma Ramotswe pani kantamuksensa pöydälle. "Paljon tavaroita", hän sanoi. "Paljon lihaa. Jotain kanan tapaista." Hän vaikeni. Hän tiesi, että Motholeli piti kurpitsasta. "Ja kurpitsa", hän sanoi. "Iso kurpitsa. Oikein keltainen."

(Alexander McCall Smith: Kalaharin konekirjoituskoulu miehille.)

Maissipuuroa emme päässeet maistamaan, emmekä juuri muutakaan periafrikkalaista ruokaa. Periafrikkalaisten ruokalajien löytäminen oli tietenkin siinäkin mielessä vaikeaa, että kenialainen ruokakulttuuri on saanut vuosisatojen saatossa vaikutteita vaikka kuinka monelta taholta. Esimerkiksi teetä juodaan Keniassa paljon siirtomaaherruutta hallussaan pitäneiden brittien ansiosta.


Kahvi on sen sijaan Kenian seudulla kuin kotonaan: sijaitseehan kahvin (kahawa) alkuperämaa Etiopia varsin lähellä Keniaa, ja tanskalaisen Karen Blixeninkin tiedetään tulleen maahan nimenomaan kahvia viljelemään. Blixenien tila sijaitsi vain kahvin kannalta liian korkealla, mistä syystä tuotantoa ei koskaan saatu kunnolla kannattavaksi. Ylemmässä kuvassa joka tapauksessa Karenin keittiö, ja alemmassa puolestaan tuliaiseksi tuotua Kenya AA Blue Mountain -kahvia.

Nykytarjonnassa silmiinpistävintä lienee intialainen vaikutus. Tarjolla olleet leivät olivat usein intialaista mallia, ja samosa oli suosittu pikkunaposteltava. Peruna ja pavut olivat yllättävänkin paljon esillä, mutta toki tarjolla oli bataattia ja (kuuleman mukaan myös) kassavaa (=maniokkia?). Banaania tarjottiin myös lämpimissä yhteyksissä, mikä ei meikäläistä haitannut tietenkään ollenkaan. Samoin kookokseen makuun törmäsi aina silloin tällöin.

Mutta olipahan vaan hieno reissu, ja mahtavia muistoja. Onneksi osa niistä lämmittää vielä täällä räntäsateisessa Suomessakin.

Vadelmaveneetön svenska dagen

Lähestyvään pikkujoulukauteen kannattaa valmistautua juhlimalla sopivasti jo ennakkoon. Tänä viikonloppuna tilaisuus tarjoutui (minkäs muun kuin) ruotsalaisuuden päivän merkeissä. Jauhantapajallamme on kyseisen päivän viettoon jo varsin pitkät perinteet (neljä vuotta sitten päivää vietettiin oopperakellarin silakoiden parissa), ja tällä kertaa pääsimme tuttavapariskunnan laatimien valmiiden ruotsalaisherkkujen äärelle.

Alkusnapsin avulla päästiin heti ruotsalaisuuden ytimeen, koska juoman sekaan oli liuotettu ruotsalaisten kansalliskarkkeja eli polkagriseja. Puteli on ostettu kuulemma polkkapossujen keskeisestä valmistuspaikasta Grännasta. Minä innostuin aihepiiristä sen verran, että voisin joku kerta kokeilla vaikka polkagris-muffinsseja. En ole leiponutkaan mitään aikoihin.

Jokainen Ruotsin puolella ruokakauppoja ja pikaruokapaikkoja kiertänyt tietää, että majoneesi ja katkarapu ovat Ruotsissa kova sana. Tarjolla oli siis alkuun perinteistä skandinaavista katkarapuvoileipää. Majoneesia ja katkarapua oli tarjolla myös Ruotsista rahdatun valmiin räksalladin muodossa, lisänä ruotsalaista pehmorieskaa (mahtaako sekin olla jonkinlaista tunnbrödiä?).

Oulun lähistöllä on syöty ruotsalaisia tuotteita ahkerasti jo meidän lapsuudessamme. Silloin Haaparantaan tehtiin rasvareissuja, joilta tuotiin voin lisäksi mehua, O’boy-kaakaota ja suklaatupakkaa. Ruotsin sukulaiset lähettivät synttäriksi aina sikäläisiä karkkeja, joista etenkin nauhalaku eli snören jäi lähtemättömästi mieleen. Tätä nykyä tykkäisin enemmän vadelmaveneistä, mutta tämän viikonlopun juhliin niitä ei etsinnöistä huolimatta kuitenkaan löytynyt.

Kallen mätitahnaa ja Abban silliä on syöty Suomessakin niin kauan, kuin jaksan muistaa. Tällä kertaa mätitahna oli päätynyt puolikkaiden kananmunien päälle. Lisäksi tarjolla oli graavilohta ja jotain Skellefteån tienoon juustoa (Västerbottenin juustoa?).

Ruotsalaiset vannovat lihapullien nimiin siinä määrin, että niitä on ilmeisesti tarjolla jopa sikäläisissä joulupöydissä. Tällä kertaa lihapullia oli tarjolla sekä perinteisinä että punaisempina lindströmin versioina.

Minä olen tätä nykyä hulluna lihapulliin (niitä voi tarjota niin monenlaisissa tilanteissa, ja maistuvat aina sekä lapsille että aikuisille), mutta tällä kertaa voiton veivät mainiot lihakääryleet, jotka oli täytetty porolla maustetulla tuubijuustolla. Ihanan mehevää ja mureaa syötävää. Olen itse tehnyt joskus vastaavaan tilanteeseen ruotsalaisia häränliharullia, mutta ei niistä ikinä ole tullut näin makoisia.

Loppuun voisi suositella vielä muutamaa länsinaapurin ruokablogia. Ragazzen (Tre tjejer i köket) ja Anne’s Foodin lisäksi uusimpina löydöksinä voisi mainita Kryddburkenin, Pickipickin ja Rebecca's kitchenin. Kirkkain tähti lienee kuitenkin maanmainio leivontablogi Pain de Martin. Ruokalehdistä kannattaa muistaa Allt om mat.

Suuri kurpitsa

Saimme tovi sitten ystävältäni mielettömän kokoisen kurpitsan. Hänen vanhempansa olivat kylväneet mailleen kokeeksi hieman kurpitsaa, ja sato oli ollut niin suuri, etteivät ilmeisesti jaksaneet syödä kaikkea yksin.

Halloweenin kunniaksi koversin kurpitsan kynttilälyhdyksi periamerikkalaiseen tapaan. Hedelmälihat kaavin kattilaan ja keittelin monikäyttöiseksi hilloksi, josta tällä kertaa laadittiin kurpitsapiiras.

Aiemmin koestetun, paahtoleiville ym. loistavasti soveltuvan ja erinomaisen raikkaan Nami-Namin Pillen kurpitsahilloreseptin asemesta keitin piiraaseen hyvin yksinkertaisen ja hieman makeamman hilloversion.

Kurpitsapiirasta varten googletin verkosta muutamia reseptejä ja päädyin Kotilieden suoraviivaiseen versioon.

Kurpitsahillo

1 kg kurpitsan hedelmälihaa paloiteltuna tai lusikalla kaavittuna
1 dl vettä
1 dl sokeria
loraus sitruunamehua

Ainekset sekoitetaan kattilassa ja keitellään hissukseen pienellä lämmöllä, kunnes koostumus on hillomainen (puoli tuntia tai vähän ylikin).

Annoskokoa voi skaalata vapaasti kurpitsamäärän mukaisesti. Jos kurpitsa on valtava, kuten meillä oli, suurimman osan hillosta voi pakastaa sopivissa annosrasioissa myöhempää käyttöä varten.


Kurpitsapiiras

Pohja:
2,5 dl vehnäjauhoa
0,5 tl suolaa
100 g voita
1 rkl kylmää vettä

Täyte:
5 dl kurpitsahilloa
2 munaa
2 dl kuohukermaa
3/4 dl fariinisokeria
1 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl neilikkaa
ripaus suolaa

Nypi pohjan aineet tasaiseksi taikinaksi ja anna möykyn kovettua jääkaapissa puoli tuntia. Painele se sitten piirakkavuokaan ja anna jähmettyä kylmässä hetkisen. Paista se sitten 250 C:ssä kauniin ruskeaksi (n. 15 min pohjan paksuudesta riippuen - aivan ohueksi paineltu pohja kypsyy nopeamminkin).

Vaahdota munat ja sokeri. Lisää muutkin täyteainekset ja sekoita. Kaada täyte vuokaan esipaistetun pohjan päälle ja paista 225 C:ssä 15 minuutin ajan. Laske lämpö sitten 175 C:hen ja paista vielä puolisen tuntia.

Hakuna matata

Olin jo pidemmän aikaa haaveillut pääseväni käymään Afrikassa. Joskus pikkupoikana tein vanhempieni mukana Espanjan-matkan sivuhaarana päivän keikan lautalla Pohjois-Afrikan puolelle - eli Marokon mattokaupparannikolle - mutta sitä ei laskettane. Päätimme nyt lopettaa haikailun ja kävimme syyslomasafarilla Keniassa.

Tällä kertaa matkasimme ryhmän mukana. Oli mukavan rentouttavaa, kun kaikki oli valmiiksi mietitty ja järjestetty. Riitti, että haalasi perässään kameraa ja vesipulloa ja keskittyi nauttimaan lomasta!

Kohtaamamme afrikkalaiset olivat kautta linjan erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Hakuna matataa ("ei huolta!") kuuli jatkuvasti ja joka paikassa. Pienet ja vähän suuremmatkin vastukset - kuten safariauton tukivarren katkeaminen - hoidettiin ällistyttävän nopeasti. Jostain lähitalosta tuntui aina sopivasti löytyvän hitsausvälineet tai mitä tahansa muuta matkan jatkumiseksi tarvittua.

Ajelimme viikon verran safarihengessä pitkin Kenian luonnonpuistoja ja yövyimme niiden keskelle pystytetyissä luontohenkisissä hotelleissa. Parhaiten mieleen jäi viimeinen safariyö, jonka vietimme käytännössä hotellitasoisiksi varustelluissa teltoissa. Heräsin keskellä yötä kamalaan rapinaan, kun pikkuinen apina veti sutia pitkin teltan liukasta pressukattoa, kunnes löysi sieltä itselleen mieluisan nukkumapaikan.

Matkan varrella nähtiin pienen biologiankirjallisen verran eläimiä: kirahveja, seeproja, norsuja, leijonia, jos jonkilaisia apinoita ja antilooppeja, puhveleita, hyeenoja, gepardi sekä parvikaupalla minulle tuntemattomia lintuja. Kuulemma harvinaisin eläinbongauksemme oli hyeenakoiralauma, jonka ruokailupuuhia pääsimme seuraamaan aivan vierestä.

Lajintuntemus oli minulle kouluaikoina tuskallista. Muistan vieläkin, miten yritin itku kurkussa painaa mieleeni keskenään aivan samannäköisiä elukoita suttuisista monisteista. Ehkä siitä syystä en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut eläinkunnasta - muutoin kuin lautaselle aseteltuna tai aivan geenitasolle asti purettuna. Nyt oli kuitenkin hyvinkin mielenkiintoista, kun aivan luontodokumenttien tapaista toimintaa saattoi katsella läheltä ja livenä.

Näimme, kun leijonanpoikaset harjottelivat metsästämään (pienet pahkasiat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät ja selvisivät lopulta hengissä!) ja miten hyeenat ja korppikotkat kiistelivät samasta raadosta. Savannilla eläinekologia avautui kuin itsestään: puhvelit mönkivät lampareisiin kuumuudelta suojaan ja norsut suihkuttelivat kärsällään tomua päälleen aurinkovoiteeksi ja hyttyssuojaksi. Luonnon kiertokulku, ravintoketjut ja eri eläinten tavat toimia olivat esillä kuin tarjottimella.

Ylipäänsä eläinten ruokailu- ja juomailupuuhat tuntuivat olevan kiintoisampaa seurattavaa kuin pelkkien paikallaan napottavien luontokappaleiden kiikarointi. Voi tietenkin olla, että yleinen ruokasuuntautuneisuutemme vääristi havaintoja - mutta joka tapauksessa oksia hissukseen mussuttava norsu oli aina hupaisa näky.

Luonnonpuistojen lisäksi vierailimme paikallisessa koulussa ja Maasai-kylässä. Kokenut ja leppoisa oppaamme vakuutteli kovasti, etteivät kyläläiset olleet tulleet savimajoihinsa aamubussilla turisteja varten näytille, vaan oikeasti elivät perinteistä paimentolaiselämää. Emme jääneet odottelemaan iltaa, mutta kovasti se asutulta kylältä vaikutti.

Safariosuuden jälkeen vietimme vielä pitkän viikonlopun Mombasassa kylpemässä savannin pölyt nahoistamme Intian valtameressä. Tässä kohden minulle sattui reissun suurin kämmi: hieman liian sähköjänismäisenä ihmisenä en jaksanut pitkään istua aloillani auringonvarjon alla, vaan päätin kokeilla uutta lajia ja otin surffaustunteja. Unohdin kuitenkin suurelta osin (ja osin tarkoituksella, typerää uhmakkuuttani) aurinkovoiteen, ja vaikka alla oli jo alkuviikolta kevyt pohjarusketus, tällainen enimmäkseen sisällä viihtyvä vitivalkea suomipoika paloi veden äärellä parissa tunnissa kuin soihtu!

Nyt olen jo suurelta osin luonut nahkani ja niiltä osin asiat alkavat olla ok, mutta selkä on yhä siinä kunnossa, että sattuu aina, kun päätä kääntää. No, kyllä mies kivun kärsii - mutta se häpeä! Täysin omaa tyhmyyttäni ja ylimielisyyttäni väheksyin auringon kuumuutta. Että kyllä minä kestän, antaa tulla vaan! No, nyt onkin sitten sitä kestettävää vielä hetkeksi.

Matkalla muuten myös syötiin, paikallista ja yleismaailmallisempaakin. Siitä lisää jatkossa! Pysykää kanavalla.

Satay-henkiset kanavartaat ja maapähkinävoikastike

Edellinen kaasugrillimme oli siitä kätevä, että se mahtui mukisematta ulko-ovesta ja oli helppo kantaa kellariin talvehtimaan. Nykyinen on juuri sen verran leveämpi, ettei sama enää onnistu purkamatta ja niinpä se onkin jo tottunut talvehtimaan hupun alla ulkosalla.

Tässä järjestelyssä on kuitenkin valopuolensakin: se mahdollistaa spontaanin grillaamisen myös perinteisen kauden ulkopuolella - nestekaasuhan kyllä pelaa vaikka pakkasella. Sen olen kuitenkin huomannut, että ajoitus on varsin keliherkkää puuhaa: vähänkin viileämmällä ja tuulisella ilmalla murkinaa on syytä grillata ihan suosiolla ohjearvoja pidempään, tai ainakin nupeista pitää vääntää evästen alle enemmän hönkää.

Ylimuulin taannoinen maapähkinävoipostaus oli pyörinyt mielessä jo pidempään ja rohkaistuin nyt kokeilemaan pähkinävoin tekoa, kun sitä tarvittiin satay-henkisiin kanavartaisiin, joita olimme päättäneet syyssäässä grillata.

Maapähkinävoin teko on lopulta hyvinkin helppoa - ja toisaalta hyvinkin haastavaa. Muulin viisautta kannattaa nimittäin kuulla ja todellakin laittaa pähkinöitä vain aika vähän kerrallaan. Myös sinnikkyyttä tarvitaan: minulta meinasi loppua usko valittuun metodiin useamman kerran. Pähkinät eivät millään meinanneet öljyyntyä, vaan tyytyivät muhentumaan paakkumaiseksi jauhoksi surruuttimen kulhon seinille. Jouduin jopa vaihtamaan urakan puolivälissä suurempaan koneeseen, kun pikkuinen sauvasekoitin ylikuumeni pähkinäurakassa.

Maapähkinävoi

maapähkinöitä (kourallisella tai parilla on hyvä aloittaa)
himpun verran suolaa

Laita pähkinät (itse laitoin ne kuorineen päivineen) tehosekoittimeen, yleiskoneeseen tms. murskaimeen ja ropsauta hyppysellinen suolaa perään. Jurmuuta pähkinöitä sinnikkäästi minuuttitolkulla nopeilla kierroksilla. Älä anna periksi, vaikka pähkinäseos kuumentuisi ja vähän höyryäisikin. Jauha ja jauha, kunnes sitkeys lopulta palkitaan ja pähkinärouhe muuttuu pehmeäksi, kermaisen kuohkeaksi ja tuoreeksi maapähkinävoiksi.

Kanavartaita varten katseltiin muutamaa ohjetta ja päädyttiin lopulta yhdistelemään Tyler Florencen ohjetta Steven Raichlenin Kaikki grillauksesta -kirjan vastaavaan.

Kanat (esim. viipaloitua rintafilettä kostutettuihin puuvartaisiin pujotettuna) voi marinoida jogurtissa, sitruunamehussa, öljyssä tms. lempiaineksissaan ja grillata normaaliin tapaan. Pöydässä niitä on sitten mukava dippailla maapähkinävoista valmistettuun kastikkeeseen.

Aasialainen maapähkinäkastike

2,4 dl maapähkinävoita
0,6 dl soijakastiketta
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 chili hienonnettuna (tai enemmän, jos tykkäät tulisesta)
2 rkl muscovado- tai fariinisokeria
ripaus mustapippuria
2 limen mehu
1,2 dl kuumaa vettä
rouhittuja maapähkinävoita koristeeksi

Yhdistä ainekset (paitsi kuuma vesi ja koristeeksi tarkoitettu pähkinärouhe) tehosekoittimessa tai yleiskoneessa. Aja sekaisin ja kaada kuumaa vettä vähitellen sekaan moottorin käydessä. Tarkkaile välillä kastikkeen koostumusta. Veden on tarkoitus ohentaa se dippailuun sopivaksi. Kaikkea vettä ei ole pakko käyttää, jos kastike ohenee vähemmälläkin mukavaksi.

Kaada kastike lopuksi kulhoon ja ripottele hieman rouhittua pähkinää päälle koristeeksi.

Hunajassa paistettu pekoni

Olin hädin tuskin ehtinyt tointua edellisen Jamie Oliver -kirjan tulosta talouteemme, kun jauhantatiimimme toinen puolisko jo pisti tilauksen menemään uudesta Jamie's Americasta. Puolen voikilon keittiössä ehätettiin kirjoittamaan viime viikonloppuna jo erinomaista postaustakin aiheesta, kannattaa käydä tutustumassa.

Tarkoitukseni on kokeilla kirjasta heti alkuun ties kuinka monta reseptiä (rustiikkinen tortillakeitto on listan kärkipäässä), mutta ihan ensimmäisenä testiin pääsi karamellisoitua pekonia sisältävä vihreä salaatti. Ja kuten arvata saattaa, tykkäsin tosissaan paljon. Ei tämä ihan talvisalaatin mittoihin yltänyt, mutta oli muuten kaikin puolin hyvä kokemus. Kasvispuolta edustivat salaatin lisäksi granaattiomena, minttu sekä klementiini. Leipäkuutiot eivät olleet tässä kuutioita vaan leivästä revittyjä paloja, jotka sitten paistettiin pannulla. Brilliant!

Kasvikset eivät olleet varsinaisia sesonkikasviksia, mutta pekoni on onneksi aina sesongissa. Pekoni käristettiin ensin pannulla normaaliin tapaan ja paistettiin sitten vielä sen jälkeen parissa ruokalusikallisessa hunajaa ja yhdessä klementiinin mehussa. Kaikkea sitä tuleekin kokeiltua.

Lisäksi salaattiin tehtiin (minä tein!) ranskalainen salaatinkastike, johon tuli tavallisten oliiviöljyn, valkoviinietikan, sinapin ja mausteiden lisäksi myös ruokalusikallinen luonnonjugurttia. Ihan hyvin onnistui sekin.

Tämä syksy on ollut ihan mahdotonta aikaa sekä kokkaamisen että bloggaamisen kannalta. En ennätä osallistua tässä(kään) kuussa ruokahaasteeseen, vaikka aihe olisi minulle mahdottoman läheinen: elokuvat ja elokuvien inspiroimat murkinat. Suunnittelutyötä olen toki tehnyt: valitsin elokuvaksi vähän aikaa sitten näkemämme Gran Torinon ja ehdin jo perehtyä alustavasti Hmong-kansan ruokakulttuuriinkin. Vietnamin*) suunnan kokkailu kiinnostaisi muutenkin kovasti (nuudelit ovat olleet meidän keittiössämme viime viikkojen aikana varsin suuressa suosiossa), mutta jospa siihen ehtisi paneutua loppuvuodesta vähän enemmän.

*) Toisaalta Top Chefin vastaavassa haasteessa Good Morning, Vietnam -elokuvasta inspiroitunut kaksikko sai omasta muonastaan negatiivista palautetta, ja toinen heistä oli sentään vietnamilaisen ruuan asiantuntija...

Syyssikermää

Täältä pesee syksyruokaa! Hurahdin kesän lopulla ruokien kuivaamiseen, ja pakkohan talven varalle oli kuivata myös satsi kotimaisia syysomenoita. Ompunviipaleet olivat vain sen verran hyviä, että ei noita talvivarastoon ihan kamalasti jäänyt.

Harmi vaan, että unohdin mansikka-aikana kokonaan mansikoiden kuivaamisen.

Toisena syysruokana esittelyyn pääsee kurpitsarisotto. Ameriikasta saa kuulemma ostaa soseutettua kurpitsaa ihan purkitettuna, mutta minä keittelin risottoa varten kurpitsasosetta tuoreesta kurpitsasta. Pilkoin kilon verran kurpitsaa palasiksi ja keittelin paloja vesitilkassa niin pitkään, että kurpitsan pystyi painelemaan sauvasekoittimella sileäksi.

Tästä tulikin mieleeni, että minulla on kurpitsasosetta nyt vaikka millä mitalla pakastimessani. Onneksi siitä voi halutessaan tehdä vaikka pastakastiketta (Rachael Ray keitteli yhdenkertaisessa Halloween-ohjelmassaan kurpitsasoseesta tavallista terveellisempää pennenvenyttäjän pastaa).

Oivallinen kurpitsarisoton ohje löytyy tietenkin täältä. Meillä risoton toteutuksesta vastasi Pippurimylly. Minun tehtäväni oli paahtaa uunissa ainoastaan satsi kurpitsasiemeniä, ja nekin tietenkin kärähtivät sopivasti. Miksi yksinkertaiset asiat ovat toisinaan niin kamalan vaikeita?

Kun edellisessä postauksessa päästiin Kulinaarimurulan reseptien kimppuun, niin jatketaan sillä linjalla edelleen. Mainostin jo aiemmin mainiota kesäkurpitsapikkelssiä, jonka kimppuun kävin heti, kun sain pikkelssiohjeen käsiini. Toteutus ei sujunut vaan ihan toivotulla tavalla: Sain kesäkurpitsat, valkosipulit ja sipulit raasteeksi ihan ongelmitta ja olin ryhtymässä keittelypuuhiin huomatessani, että väkiviinaetikkaa oli vain desin verran jäljellä.

Onneksi lähikauppa oli auki, ja sinnehän pääsee pyörällä hyvinkin sukkelasti. Onnettomuudekseni kaupan etikkahyllystä ei löytynyt yhtään perinteistä väkiviinaetikkaa vaan ainoastaan monenlaisia valmiiksi maustettuja etikoita. Voihan ärmätys. Lopulta jouduin tyytymään etikkaan, johon oli lisätty muun muassa luontaisenkaltaisia aromeita ja vaikka millä mitalla sokeria. Tilanne nyt on vaan se, että jos haluan sokerillista etikkaa, osaan lisätä sokeria (ja muitakin mausteita) sekaan ihan itsekin.

Samaa ilmiötä olen harmitellut aiemmin piimän kanssa. Miksei mistään saa ihan perinteistä kirnupiimää ilman mitään vitamiini- ja bifidofilus-lisiä? Jouduin siis tässä pikkelssissä vähentämään sokerin määrää alkuperäisestä ohjeesta ja säätämään makujen kanssa muutenkin, mutta onneksi lopputuloksesta sentään tuli oikein hyvää.

Otan ohjeen talteen vielä tännekin, koska en halua kadottaa sitä minnekään:

Kesäkurpitsapikkelssi

litra kesäkurpitsaraastetta
sipuli
2 valkosipulinkynttä
3 dl väkiviinaetikkaa
3 dl vettä
400 g sokeria
1 tl suolaa
kannellisia lasipurkkeja

Raasta kesäkurpitsa karkeaksi raasteeksi. Raasta myös valkosipulinkynnet. Leikkaa sipuli ohuiksi suikaleiksi. Mittaa etikka, vesi, sokeri ja suola tilavaan kattilaan. Kiehauta liemi. Lisää kurpitsaraaste sekä sipulit. Anna pöhistä miedolla lämmöllä, kunnes kasvikset ovat letkeitä ja läpikuultavia. Purkita pikkelsi kuumana.

Hupaisinta tässä tilanteessa oli se, että saimme kesäkurpitsaepisodin jälkeen maisteltavaksemme hunajalla maustettua väkiviinaetikkaa. Hmmmm, hyviä käyttötarkoituksia saa vapaasti ehdottaa.

Muita syysruokakokeiluita ovat olleet täytetyt sipulit, joista oli täällä juttua jo reilu vuosi sitten. Sipuleiden sisälle tuli muun muassa jauhettua lampaanlihaa, mutta en ollut ihan niin ihastunut lopputulokseen, kuin olisin alkujaan olettanut. Siksipä suosittelen teitä kokeilemaan mieluummin vaikka Jamien tapaan täytettyjä sipuleita, joihin tulee ainakin pekonia ja parmesaania.

Kaalilaatikko kavereineen

Nyt voisi viimein postata ikiaikoja sitten kokattuja syysmurkinoita, kun uudetkin aiheet painavat päälle kovaa kyytiä. Ensimmäisenä esittelyyn pääsee kaalilaatikko, joka saattaa olla yksi syksyn parhaista syötävistä. Siitä huolimatta, etten oikein edes hallitse kaalilaatikon tekemistä. Mutta on se siitä huolimatta hyvää.

Kuukausi sitten kaupasta sai ostaa tuhottoman halvalla keräkaalia (yritän nyt taivuttaa kaali-sanan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.... jos kohta pohjimmiltani tunnustan ostaneeni kuitenkin keräkaalta). Yksi kaali halusi välttämättä päästä mukaan kaalilaatikkoon.

Tiesin ainoastaan, että haluan mukaan lampaanjauhelihaa sekä siirappia, mutta muuta en sitten tiennytkään. Kaalilaatikon kostukkeeksi käytetään usein joko kermaa tai lihalientä, ja sydämeni sykähteli jostain syystä lihaliemen suuntaan. Toinen kaalilaatikkoa koskeva taistelupari taitaa löytyä riisistä ja ohrasta. Riisi on toisinaan todella hyvää (tekisin karjalanpiirakkani mieluummin riisi- kuin ohratäytteellä), mutta tällä kertaa jouduin jonkin ihme suomalaiskansallisen ruokaromantiikan valtaan ja halusin välttämättä käyttää laatikkooni ohrasuurimoita.

Lopulta huomasin, että mieltymyksiini sopiva kaalilaatikon ohje on poimittavissa suoraan Kulinaarimurulasta, joten ei muuta kuin kaalia suikaloimaan ja paistamaan sitä pannulla pienissä erissä. Siirappipurkki oli harmillisen vajaa, mutta lotrasin sitä sekaan niin paljon kuin purkista suinkin riitti. Seuraavalla kerralla siirappia voisi laittaa hieman enemmän ja lihalientä vastaavasti vähän vähemmän.

Tarkemmin ajateltuna voisin esitellä kaalilaatikon kaverit vasta huomenissa ihan ikiomassa postauksessaan. Tässä välissä voisi nimittäin keskittyä kokkailemaan vaikka vähän iltapalaa. Tarkoituksena olisi tehdä salaattia, johon tulee karamellisoitua pekonia. Kiinnostavaa!

Suuri salmiakkitesti

Syksy on tuonut mukanaan monenlaisia koettelemuksia, ja välillä ruokahalu ja kokkausinnostuskin on ollut kateissa kokonaan. Nyt kun tunnelin päässä alkaa näkyä pikkuisen valoa (ja risukasassa aurinkoa), on aika keskittyä taas vähän enemmän syömäpuoleenkin. Luvassa on siis suuri salmiakkitesti (itse ostetulla salmiakilla toteutettuna).

Olen lisäaineiden (ja maissitärkkelyksen) välttelyinnossani vältellyt myös liiallista salmiakinsyöntiä, mutta nyt oli pakko päästä maistamaan kovalla tohinalla markkinoille tuotuja Malaco Must -salmiakkeja. Testiin päätyivät kaikki kolme uutuusmakua:

-MUST Moods of Black - sekoitus salmiakkia ja lakritsia erilaisilla vivahteilla
-MUST Touch of Sea - toinen pää karkista on pehmeää ja toinen suussa sulavaa salmiakkilakritsia ripauksella merisuolaa
-MUST Dark Shots - salmiakkia lakritsijauhetäytteellä

Meri herättää melkein poikkeuksetta positiivisia mielleyhtymiä (terveisiä vaan kaikille Meri-nimisille kavereille), mistä syystä odotukset olivat suurimmat Touch of Sea -pussukan kohdalla.

Pusseista tyhjeni kuitenkin ensimmäisenä pyöreitä salmiakkeja sisältänyt Dark Shots, jotka osoittautuivat omiksi suosikeikseni. Raatimme ei ollut aivan yksimielinen, koska maisteluun osallistunut Pippurimylly piti pyörylöistä vähiten.

Omasta mielestäni kaikkein tylsin vaihtoehto olivat liikennemerkkimäiset Moods of Black -makeiset, vaikka olenkin näin vanhemmiten oppinut arvostamaan myös vähän hienovaraisempia makuja. Kokonaispisteissä Touch of Sea vei siis ehkä voiton, koska se sai yhden ykkös- ja yhden kakkossijan. Mutta itse ostaisin kuitenkin mieluummin seuraavalla kerralla vähän sähäkämpiä shotteja.

Merimielikuvien lisäksi maistelija saattoi fiilistellä ajatuksella aidosta lakritsijuuresta. Lisätietoja etsiessäni hämmästyin kuitenkin kuullessani, että lakritsin musta väri saadaan aikaan lääkehiilellä. Uuh. Lääkehiileen ei liity kovinkaan mieluisia muistoja.

Tämänhetkisiä lempikarkkejani ovat muuten Lauantaipussista tutut pitkulaiset & makeahkot automakeiset. Ne eivät takuulla ole aitoa lakritsijuurta nähneetkään, mutta siitä huolimatta sorrun niihin videonvuokrausreissulla aina silloin tällöin.

(Elokuvista tuli mieleeni, että huomenna tulee viimein Suomen ensi-iltaan elokuva nimeltään Julie&Julia, jossa keskitytään ruokabloggaamiseen! Sen voisi käydä kannatuksen vuoksi katsomassa, jos kohta trailerista taitaa ilmetä kaikki olennainen.)

Tattipatongit

Parin viikon takainen sieniretki vakiosaareemme osoittautui edellisvuotista yllättävän paljon satoisammaksi. Tällä kertaa metsä nimittäin tarjoili tavanomaisten rouskujen ohella kasamäärin tatteja, jotka ymmärtääkseni kuuluvat himotuimpiin metsäsieniin!

Toki kangasrouskujakin kerättiin - niitä ei sovi ylenkatsoa tattipaljoudenkaan keskellä. Niissä on nimittäin ainakin minun mielestäni perisuomalainen sienen maku puhtaimmillaan. Rouskut säilöimme pahan päivän varalle, mutta tatteja päätimme nautiskella lyhytjänteisesti samoin tein, tuoreeltaan. Kaurismäkihän aikoinaan osuvasti ilmaisi kaupunkilaisten olevan hetken lapsia, eikä hänen viisautensa eteen sovi asettua poikkiteloin.

Laadimme tateista iltapalapatongit telkkarisivuilta löytynyttä Henri Alénin reseptiä mukaillen. Sienet ovat sen verran tuhtia syötävää, että kumpainenkin jauhaja tuli yhden patongin syötyään siltä illalta ravituksi. Puolikaskin riittänee pikkunälkään tai välipalaksi.

Sienipatongit

esipaistettu patonki
150 g tatteja tms. sieniä pilkottuna
1 sipuli silputtuna
1 valkosipulinkynsi pilkottuna
2 rkl balsamicoa
parmesaania
rucolaa
salaatinlehtiä
oliiviöljyä
suolaa, pippuria

Laita uuni lämpenemään patonkipakkauksen mukaiseen kuumuuteen. Kuullota sipuli ja valkosipuli pannulla oliiviöljyssä. Lisää tatit ja paista, kunnes ne ottavat kevyelti väriä. Mausta suolalla, pippurilla ja balsamicolla.

Kannattaa maistella tatinpalasia tässä vaiheessa ja säätää maku suunsa mukaiseksi. Balsamicoa ja suolaa voi huoleti lisätä, jos makua ei ohjeen mukaisilla määrillä löydy riittävästi. Eri balsamicomerkeissä on suuria pitoisuus- ja makueroja, ja nykyään suolaakin on niin monta sorttia, että oma suu on luotettavampi kuin missään ruokaohjeessa mainittu ruokalusikka- tai maustemittamäärä.

Halkaise esipaistettu patonki ennen paistamista ja pirskottele väliin oliiviöljyä. Paista ohjeen mukaan ja täytä se sitten sienipaistoksella. Painele väliin vielä rucolaa ja parmesanista vuoltuja lastuja.

Alén suositteli tarjoamaan patongit "raikkaan salaatin kanssa", emmekä uskaltaneet toisinkaan tehdä. Hyvältä maistui!

Pikainen moi

Tulkaa kaikki Ouluun, ruokabloggaajien pikkujouluun.

Ajankohtana lauantai 21. marraskuuta 2009.

Pastanjauhantaa täyttää neljä vuotta!

Tänään tulee kuluneeksi neljä vuotta blogimme perustamisesta ja ensimmäisestä postauksesta. Tätä rataa kun jatketaan, niin blogi on hissi-iässä aikataulun mukaan 2017.

Juhlistimme hetkeä uudelleenlämmittämällä vanhan cookie-klassikon, perinteistäkin perinteisemmän Nestle Toll House -reseptin, viime aikoina useassa paikassa vastaan tulleella valkosuklaan ja macadamia-pähkinöiden yhdistelmällä. Laitoimme pähkinöitä 1/3 sattumien kokonaismäärästä eli 2,4 dl ja suklaata 2/3 eli 4,8 dl.

Valkosuklaana käytimme Tobleronen valkoista versiota, kun muuta kelvollista ei tuntunut lähikaupan hyllystä löytyvän. Se sopikin kekseihin aivan kelpo lailla, vaikka taitaakin olla enemmän natustelusuklaaksi suunnattu ja sisältää muutakin kuin pelkkää valkosuklaata. Tobleroneen liittyy kaiken lisäksi vahva tuliaissuklaan mielleyhde: jostain syystä tuntuu, että sitä kuuluu lähes sakon uhalla tuoda tuomisiksi tai viedä viemisiksi lentokentältä tai laivasta.

Kuten aiemminkin mainittu, täytteet, eli suklaa, pähkinät, karkit tms. valintasi mukaiset herkut, kannattaa jättää melko suuriksi palasiksi. Me yritimme suorittaa hienonnuksen tehosekoittimessa, mikä epäonnistui alkuun surkeasti ja ajoi takaisin perinteisten keinojen äärelle, veitsen ja leikkuulaudan ääreen. Tehosekoittimen rouhintatulos oli nimittäin täydellisen kaksijakoinen: osa sattumista oli yhä liian suurina palasina ja osa taas jauhautunut tunnistamattoman hienojakoiseksi möyhöksi.

Lapsuuden lätyt

Syyskuun ruokahaasteen aiheena on lapsuuden kotoisa ruoka. Mietin pääni puhki, mitä lapsuuden mieleenpainuneimpia ruokia en olisi vielä postannut. Ja mitä meillä yleensä syötiin? No arki-iltaisin ainakin monenlaisia keittoja. Kaalikeittoa, lihakeittoa, kalakeittoa, makkarakeittoa. Rössypottujakin aina silloin tällöin.

Niin pitkälle en ole kotikokkailussani edennyt, että ryhtyisin vielä rössypottuja itse tekemään, mutta rössystä tuli mieleeni veri ja verilätyt. Niitä paistettiin kotona muutamaan otteeseen, ja voi että, ne osasivat olla hyviä! Aivan toista kuin kaupan pienet eineslätyt.

Verta myydään puolen litran pulloissa pakastealtaasta, ja muut lättyjen ainekset ovat kotoa helposti löytyvää tavaraa. Ongelmana verilättyjen toteuttamisessa on ollut lähinnä aina vaan se, etten oikein kestä katsella verta. Mutta nyt uskaltauduin yrittämään: ja loppujen lopuksi veri näyttikin kulhossa lähinnä marjamehulta. Paistaminen oli pykälän verran vaikeampaa, kun alussa taikina meinasi juuttua kiinni valurautaisen paistinpannun koloihin. Toinen pannullinen onnistui onneksi jo huomattavasti paremmin.

Ohje otettiin ihanasta lättykirjasta Ohukaisesta ja paksukaisesta, jossa lukuisa määrä muitakin reseptejä odottaa testaamistaan (pitäisi vaan päättää, tekisinkö seuraavaksi punajuuri-sinihomejuustolettuja vai porkkana-rakuunalettuja).

Veriletut

1/2 l verta
2 dl vettä tai maitoa
2 dl olutta tai kivennäisvettä
2 dl ohrajauhoja
2 dl ruisjauhoja
1 sipuli (seuraavalla kerralla voisin laittaa vähän enemmänkin)
1 rkl voita tai margariinia
1 kananmuna
2 rkl siirappia
1 tl suolaa
ripaus valkopippuria
ripaus muskottipähkinää tai meiramia

voita tai juoksevaa margariinia paistamiseen

Vatkaa veri kevyesti. Sekoita vesi tai maito sekä olut tai kivennäisvesi veren joukkoon. Lisää jauhot ja anna turvota vähintään puolisen tuntia viileässä.
Hienonna sipuli ja kuullota se rasvassa paistinpannulla. Jäähdytä. Lisää sipuli, kananmuna ja mausteet taikinapohjaan ja sekoita tasaiseksi.
Sipaise lettupannun syvennyksiin rasvaa. Paista taikinasta miedolla lämmöllä pieniä lettuja molemmilta puolilta. Tarjoa kuumina puolukoiden ja puolukkakastikkeen kera.

Jauhantakaksikkomme toisen osapuolen kotona ei kuulemma paistettu verilättyjä koskaan, mutta siellä harrastettiin vastaavasti joitakin semmoisia ruokalajeja, joita meillä ei tunnettu ollenkaan. Esimerkiksi lenkkimakkarasta tehdyt makkarakupit olivat meillä ihan tuntemattomia (tai ainakaan niistä ei ole itselleni jäänyt minkäänlaista muistijälkeä).